Lisää Spinozasta

Pohdin juuri, että onkohan 1600-luvulla Jumalaa käsitetty yksilönä tai itseään tiedostavana olentona. Spinozan ajatuksista herään sellainen käsitys, että Jumala ei itsessään ole vaan, Jumalan muodostavat moodit luovat Jumalan. Tarkoitan, että Jumalaa ei olisi ilman moodeja. Kuitenkin, jos Jumala olisi riippumatta moodeista, niin loisiko Jumala moodit ja tietenkin mistä Jumala sai alkunsa vai loiko hän itsensäkkin.

Tämä sama ongelma esiintyy energian kanssa, energiaa ei synny tyhjästä eikä katoa. Mistä tämä energia on tullut? Ehkä tämä johtuu siitä, että aika tuntuu niin luonnolliselta. Tai elämän kulku, kaikki millä on aika, on myös loppu. Tämän energia teorian mukaan on olemassa myös muunlaista olevaa, nimittäin sellaista millä ei ole alkua eikä loppua eli ikuista.

Jos ihmisen sielu olisi energiaa, niin voisiko tästä päätellä sielun ikuisuuden. Kuitenkin syntymä tai hetki jolloin munasolu jakautuu ensimmäisen kerran voisi olla alku uudelle, niin sillä myös tulisi olla loppu. Ehkä ihmiskeho on vain kierrätystä, koska solut vain jakaantuvat ja perimä siirtyy sukupolvelta toiselle. Eli olisiko mieli pysymätön ja ihmiskeho ikuinen(perimän suhteen). Vai kenties ihmiskeho ei ole ikuinen niinkuin väitin vaan soluissa oleva perimä. Tämä yksi solu ei katoa vaan antaa perimän eteenpäin eli olisiko tämä merkki ikuisuudesta?

Spinozasta vielä. Spinoza väittää, että yksilö on ympäristöstään riippuvainen, joka vaikuttaa loogiselta, koska ihminen on tiedettävästi sosiaalinen eläin. Voiko näin yleistää? Olisi mehukasta ajatella yksilö, joka olisi täysin ympäristöstään riippumaton tai ainakin täyttäisi minimivaatimukset. Olisiko tässä Jumaluus pelissä? Kun yksilö ei ole enää riippuvainen biologisista välttämättömyyksistä eikä ympäristöstä, niin tulisko hänestä Jumala tai ainakin jokin uusi olento. Tietenkin tämä on mahdotonta, koska ihmis keho ei selviä ilman ravintoa, juomaa ja lepoa.

"Rakkaus on iloa, johon liittyy ulkoisen syyn idea." Rakkaus on tunne, joka on positiivinen ja elinvoimaa lisäävä. Se ei synny sisäisesti vaan on ulkoista. Rakkaus ei ole välttämätöntä elämälle, mutta yleistetysti kaikki sitä haluavat. Entä kun sen saa? Onko silloin onnellinen, onko se hetki jolloin jätetään kaikki maalliset tavoitteet ja "join me in death" liitytään ikuisesti yhteen? Eikö ihmeinen voi olla täydellinen ilman rakkautta? Spinoza ainakin sanoisi, että voi olla, koska rakkaus ei ole ainoa ilon tunne ja itsekin sanoin, että se ei ole elämälle välttämätöntä. Rakkaus on ikään kuin elossa olon helpotusta, koska jokainen ihminen joutuu kokemaan lopun sen ollessa luonnollinen osa elämää. Eli ainoa motivaatio rakkauden hankkimiselle olisi elämän helpotus. Onko rakkaus siis itsekkäistä toiveista lähtöisin oleva tunne? Voiko rakkaus silloin olla todellista vai onko se vain oman "tarpeen" tyydytystä.

Jakaisin vielä rakkauden kahtia: fyysiseen ja psyykkiseen. Fyysinen olisi puhdas akti, jonka tarkoitus olisi täyttää biologiset tarpeet ja paljon aidompana näistä pitäisin psyykkistä rakkautta. Rakkaus, joka ei olisi minkään "tarpeen täyttämistä" vaan puhdasta viehätystä. Kaksi olevaa, jotka oppisivat ja opettaisivat toisiaan, tukisivat hädässä ja helpottaisivat elämistä. Täytyy muistaa, että kun rakastavaiset liittyvät(ei fyysisessä mielessä) heidän "välttämättömyydet kasvavat. Yksilön näkökulmasta: ilman toista välttämättömyys on X, mutta toisen kanssa se kasvaa X+Y(luultavasti jokaisen henkilökohtainen välttämättömyys on erisuuruinen esim. "tavis" ja "supertähti". Tähden täytyy toimia normien mukaan, tai kuten hänen oletetaan toimivan, kun taas tavisksen välttämättömyys on perhe ja asema yhteiskunnassa esim. työ). Voisi sanoa, että rakastavaiset "kuluttavat" tätä X+Y:tä, mutta ihmisen todellisuus rakentuu hyvin pitkälti hetkeen, jolloin hetkessä X+Y ei kulu ja se tuntuu paljon suuremmalta kuin tavallinen paino(ilman kumppania).

Ehkä psyykkisen rakkauden löytäessä ei enää välitä välttämättömyyksistä. Tarkottaisiko tämä sitten Spinozan ajatusta "tuhoutumisesta" eli olisiko "tuhoutuminen" sittenkin subjektiivinen ja yksilön itse voi päättää onko tämä hyvä vai ei. Siinä mielessä "join me in death" toimii, koska kun "poistetaan" välttämättömyydet(itsemurha) niin ei tarvitse välittää mistään muusta kuin rakkaudesta. Eli onko elämän tarkoitus löytää sielunkumppani ja rakastua? Vaikka se kuullostaakin niin ihanalta, niin kuinka moni oikeasti luopuisi kaikesta muusta rakkaampansa tähden. Täydellinen luottamus toiseen ja lupaus olla yhdessä aina ja ikuisesti. Tätäkö me elämältä haluamme? Muut toiveet ovat vain väliaikaista tyydytystä? Loppuvatko halut kun löytää rakkaimpansa? Mistä voi olla varma, että rakas on oikea? Riittääkö luottaminen sydämmen ääneen?